Sivut

22.2.2014

Melkein ymmärsin - Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas 
Oma ostos Elisa Kirjan Alesta

On tämä helpommin sulateltava kuin Kvanttivaras. Jotenkin kuvittelin pysyväni tarinassa oikein kärryillä tällä kertaa. Syynä voi tietysti olla myös se, että luin tämän toisen osan suomeksi, kun ensimmäisen osan kahlasin englanniksi. Vieraamman genren ja vieraan kielen yhdistelmä saattoi olla vähän liikaa.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Sirrin kaupungissa valtaeliittiin kuuluvan suvun hyljeksitty, outoja voimia hallitseva tytär saa erikoisen tehtävän Sobornostin lähettilään oppaana. Samaan aikaan mestarivaras Jean le Flambeur kamppailee vapautensa puolesta ja yrittää murtautua Sobornostin valtiaan mieleen apunaan Mieli ja hänen olevaksi laulamansa alus Perhonen. Tarinoiden yhdistyessä maskit putoavat ja niiden takaa löytyy outojen motiivien ohjaamia yllättäviä hahmoja.

Edelleen mennään scifin kentillä ja edelleen pitää edes kuvitella tajuavansa jotain kvanttifysiikasta ja scifille ilmeisesti niin tyypillisistä futurististen teknologioiden määritelmistä. Kirjassa on kuitenkin myös eheämpi tarina. Henkilöhahmot saavat paremmin lihaa luiden päälle ja Sirrin kaupungin tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyvät viittaukset tuovat lohdullista tuttuuden tuntua. Aavikon aarteet, Jinnit öisinä henkinä lomittuvat jännästi koodihiekan ja teknologian luoman ikuisen elämän kanssa. Lopputuloksena on mielikuvituksen töihin pistävä kudelma. Lukija ei pääse tässäkään osassa ihan helpolla. Viittaukset vanhoihin jumaltaruihin ja jopa filosofiseen jumalan olemassaolon kerrostumaan pitävät valppaana. (Kyllä, viittaan kirjan ja unien väliseen kerrokselliseen yhteyteen ja todellisen maailman oletettuun "todellisuuteen") Mielenkiinto säilyy ja lukuja melkein ahmii.

Minä nautin kirjan oudosta maailmasta. Maapallon koodihiekan peittämä tila ja sen tuomat haasteet asukeille on kuvattu taitavasti. Viittaukset vanhoihin satuihin tuovat tarinaan ihan oman lumonsa ja rikastavat sen kudoksia yllättävilläkin yhteyksillä. Ainoa vähän ärsyttävä seikka kirjassa on sen loppu. Asioita jää auki niin paljon ja koko tarina jotenkin pirstaloituu viimeisillä sivuilla. Rajaniemi tasapainoilee lukemattomien juonenhaarojen välillä koko kirjan ajan. Köydeltä tipahtaminen on lähellä monessa kohtaa, mutta jotenkin hän saa matkan varrella kaiken pysymään kasassa. Lopussa kuitenkin jäädään kirjaimellisestikin avaruuteen leijumaan.

Ehkä auki kerityillä juonilangoilla pedataan jatko-osaa ja se onkin kai sitten pakko lukea, sillä en parhaalla tahdollanikaan osaa kuvitella tarinan jatkoa. Jos saa esittää toiveita, niin olisi kiva sukeltaa taas johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaisilla referensseillä. Kirjan lopussa taivaalta löytyy myös lohikäärmeitä. Onko seuraavaksi tulossa ritareita ? Vai fantasiaa ? vai... ?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti