Tästä kirjasta on puhuttu blogissa jos toisessakin. (Esim blogeissa Inahdus, Kirjamielellä , Sallan lukupäiväkirja ) En ole yhtään varma, että omaan mitään kovin uutta sanottavaa. Mielenkiintoinen kirja nuoren tytön hurahtamisesta Krishna -liikkeeseen ja hänen tiestään sieltä pois. Muistuttaa taas kerran siitä, miten haavoittuvaisia ovat nuoret etsiessään omaa identiteettiään ja miten sitä voikaan ottaa kaken vastaan kyseenalaistamatta itse asettamaltaan auktoriteetilta.
Itse vierastan kaikkea fanatismia, omien uskomusten parhaaksi julistamista ja eritoten muiden tuomitsemista. Siksi karvat nousivat pystyyn monessa kohtaa. Syynä ei tosin ollut kirjan tyyli. Seija Vilén ei millään tavalla julista suuntaan eikä toiseen. Kertomus etenee, miltei lakonisesti faktojen kautta. Välillä saattaa lukija tunnistaa vähintäänkin sarkasmin häivähdyksen vaikkei vihaa tai katkeruutta silmille sivuilta hyppääkään. Hiukan häiritsi paikoittain tyylin koristeellisuus, vaikka pistinkin sen (stereotyypittäen) intia-vaikutuksen oireeksi. Välillä oli vaikea saada tekstistä otetta juuri tuon hiukan kiemuraisen tyylin takia, mutta se voi kyllä johtua myös lukijan väsymyksen asteesta eikä kirjasta itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti