(Luku)päiväkirja: sisäisistä kävelypohdinnoista historiallisiin junamatkoihin

Tulin tässä lukeneeksi kaksi aika erilaista matkakirjaa. Kuin linnut, tulevat kirjatkin parvissa, enkä nyt tarkoita sarjoja. Jotenkin kummallisesti osun aina lukemaan peräkkäin (tai jopa samaan aikaan) joko samanteemaisia tai  muuten toisiaan muistuttavia kirjoja. 

Nyt kuuntelin ensin äänikirjana Helena Kastikaisen Kävele, unohda, rakastu ja sitten perään luin ekirjana Tanja Tiekson Fantasman. Molemmissa kuljetaan paikasta toiseen, molemmissa opitaan itsestä ja vähän muistakin, mutta silti kirjat ovat kovin erilaisia. 

Suomen halki kävelystä kertova Kävele, unohda, rakastu keskittyy kävelijän kokemukseen matkanteosta, hänen tuntemuksistaan niin kropassa kuin mielessä, ja matkanteon mukanaan tuomiin assosiaatioihin. Suunta on sisäänpäin, omaan mieleen ja ympäristöä tutkitaan suhteessa kävelijään itseensä. 

Fantasmassa kuljetaan (useimmiten junalla) Euroopassa. Näkökulma on enemmän ulkoa sisäänpäin. Ympäristö ja ennen kaikkea kohteiden historia tai siitä saatavilla oleva tieto tuottavat kontekstin, joka kertoo jotain myös matkaajasta itsestään. Ajatuksia peilataan enemmän ihaillut kirjoittajan tekstien ja teesien kautta. 

Pidin molemmista kirjoista. Kävelykirja oli helppoa kuunneltavaa ja vaikka oma napa olikin kovin lähellä, se on ymmärrettävää jaettaessa erityisen henkilökohtaista kokemusta. Fantasma puolestaan saa minutkin uneksimaan junan kolkkeesta ja matkantunnusta. Jotenkin yhdistän junamatkat kirjoihin ja kirjoittamiseen. Vaikken pitkään aikaan ole junalla kulkenutkaan, tekisi mieli läteä jonnekin kirjapinon kera ja omasta pysähtyneestä hetkestä nauttien. Junassa on kuin omassa aikakuplassa, vaikka toki niin maisemat kuin kellokin kiitävät. 

Tarkoitus ei ole väheksyä kumpaakaan kirjaa, mutta on mielenkiintoista, miten samalainen liikkeen tuntu ja uusia ajatuksia syntyy kahdesta melkoisen erilaisesta kirjasta. Kävelyn ohessa ollaan modernissa maailmassa. Some liittyy ja on osana tarinaa, huomiohakuisuus, pieni sensaatiomaisuus ja kai se rakkaustarinakin kirjassa tekevät siitä viihdettä. Välillä hieman ärsyynnyinkin. Kirjan kertomus kävelystä on esimerkki siitä, miten irtautuminen oikeasti on vaikeaa. Kirjoittaja rahoittaa kävelyään mm. sponsorien avulla ja se taas vaatii näkyvyyttä. Ristiriita yksinäisen kävelyn ja sisäisen pohdinnan tärkeyden ja julkisen viestinnän välillä on välillä tällaisen kyynisen akan mielessä miltei häiritsevä. 

Fantasma puolestaan on "älykkökirjallisuutta" - historialliset aiheet esim. kasvitieteellisten puutarhojen historiasta, kertojan matkojen linkitys keskiaikaiseen filosofiin, feministisiin kirjoituksiin tai antiikin taruihin kirjasta haastavamman luettavan. Ainakaan minulla eivät kaikki viitteet olleet tuttuja, mutta opin paljon ja pitää myös etsiä lisätietoa Hélène Cixous'sta. Matkakuvaukset ja kertomukset olivat kuitenkin soljuvaa luettavaa, eikä tätä missään tapauksessa kannata sivuuttaa liian vaikeana. Tekee hyvää välillä verrytellä aivojaan. 

Siis kaksi varsin erilaista kirjaa, joissa kummassakin liike on tärkeässä osassa ja matka määränpäätä tärkeämpi. Viihdyin kummankin parissa. 

Oma matkamme ei varsinaisesti ole ollut kovin liikkuvaa, sillä olemme pysyneet tiiviisti Biarritzissa. Tänään tosin käväisimme sateisessa San Sebastianissa. Sieltä kukkulan huvipuiston korkeimmasta tornista oli huikeat näkymät. Tiedä, mite pitkälle sieltä kauniilla kelillä voikaan tähystää. 

(Luku)päiväkirja: Hupsheijaa! Kesälukumaraton! - päivittyvä postaus

 

Ulkona on kuuma, siis ihan oikeasti. Lämpötila nousee lähemmäs neljääkymmentä, eikä oikein jaksa tehdä mitään. Paitsi tietysti lojua paikoillaan ja lukea! Onneksi silmiini osui muistutus Kirjabloggaajien kesälukumaratonviikonlopusta. Se on juuri tänään. 

Lukumaratonille siis voi osallistua tämän viikonlopun aikana. Se kestää 24 tunnin ajan, osallistujan valitsemassa kohdassa. Emäntäjä tällä kertaa Yöpöydän kirjat - blogi, eli sieltä löytyvät tarkemmat säännöt. 

Minä en varmaan koskaan ole osallistunut lukumaratonille valmistelematta. Olen tehnyt kirjalistoja, määritellyt herkkueväitä ja muutenkin miettinyt maratonin kulkua. Vakavasti en tosin ole ottanut koskaan, tämän on tarkoitus olla nautinnollista ja kivaa! 

Tällä kertaan hypätään spontaanisti keskelle maratonia. Aloitin tänään lauantaina klo 12. Huomisesta lähtien kelit viilenevät, joten keksitään varmaan ohjelmaa. Töitä on vielä perjantaihin saakka ja maanantaina Biarritziin saapuu myös Keskimmäinen. Paras hetki lukea on siis juuri nyt. 

Tai niin ainakin kuvittelin ja tartuin Storytel-lukijaan. Sieltä löytyi ladattuna useampiakin romaaneja, mutta jokin piti valita. ¨

Anne Leinonen : Kirjanoita 

Urbaania fantasiaa, jossa nuori päähenkilö ja suuressa osassa kirjat. Täydellistä. 

Storytel-lukijassa sivumäärien laskemisessa hankaluutena on se, että siinä lasketaan sivuklikkauksia. Ikänäköisen isommilla kirjasimilla siis saa enemmän sivuja kuin nuorilla silmillä. Siksi pitää katsoa kai sivumäärät Goodreadista ja arvioida sen mukaan. Ei kai se niin nokonuukaa ole. 

Aloitin siis tyytyväisenä lukemaan ja kirja osoittautui sujuvalukuiseksi ja mielenkiintoiseksi.  Puoli tuntia ehdin rauhassa lukemaan, mutta sitten kävi perinteisesti. 

No, ehdinpä sitten kirjoittamaan tämänkin artikkelin. 

Eikä hätä ole tämännäköinen. Onhan minulla muitakin vaihtoehtoja. Painettuja kirjoja en ole tällä kertaa kantanut mukanani, mutta Kobo ja puhelin löytyvät. Nyt pitäisi sitten vielä päättää kuuntelenko Maila Nurmen Vampira-elämäkertaa vai tartunko perinteiseen Ranska-lukemiseeni eli Marcel Proustiin... 

Itse asiassa taidan tosiaan vaihtaa välillä äänikirjaan ja kurkata, mitä mahdollisesti söisimme lounaaksi. Kävimme aamulla halleilla ostoksilla keräämässä kylminä syötäviä herkkuja - kinkkua, chorizoa, brandade de mourue (eräänlaista turskamössöä), turskapalloja, kirsikoita, nektariineja, leipää... Ei ihan heti tule nälkä, vaikkei tässä helteessä teekään mieli ruveta kokkailemaan. 

Eli vuorossa

Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin

Sandra Niemi

lukija: Armi Toivanen

3:30:42 eteenpäin

Illemmalla puoli yhdeksän maissa 

Vampiraa olen kuunnellut tunnin verran ja Kirjanoitakin on edennyt, mutta ei tästä nyt mitään maratonin huippusuoritusta ole tulossa. Käytiin nimittäin rannallakin - tosin pikkuisen myöhästyttiin ja keli ehti muuttumaan. Ei siellä varsinaisesti kylmä vieläkään ollut, mutta taivaan vetäessä pilveen ja tuulen noustessa laski lämpötila sellaiset hulppeat 15 astetta. Onneksi hellepäivät olivat lämmittäneet vedet, eivätkä edes nousuveden suuret aallot saaneet Atlantin reunaa viilenemään. 

Nyt taas Kirjanoidan pariin ja toisella silmällä vähän rugbymatsia isännän seuraksi.

Sunnuntai klo 12

Se oli siinä tällä erää. Kaukana ollaan lukumaratoonauksen huippukunnosta, mutta toki jotain tuli luettua. 

Kaikkiaan luin yhden kirjan loppuun, seuraavaa osaa kolmanneksen eli 228 sivua + 75 sivua = 303 sivua

Kirjoina Anne Leinosen Kirjanoita ja Noitakirja. Tarina kirjoihin perustuvasta taikuudesta ja Helsingin toisesta ulottuvuudesta on mielenkiintoinen. Pidän miljööstä ja maailmasta. 

Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi suomalaiset fantasiakirjat tuntuvat jotenkin töksähteleviltä. Niistä puuttuu jotain, mikä vanhemmissa fantasiakirjoissa luon soljuvuuden ja tarinan jatkumon. Kyse ei ole kielestä, vaan tyylistä. Pitää kiinnittää tähän huomiota. Onko kyseessä jotenkin yksinkertaistettu tekstityyli nuortenkirjoihin vai kirjoittavatko suomalaiset kirjailijat vähän töksähdelleen? Minulle tuli samanlainen olo myös Kenties tapaan sinut vielä-kirjan kohdalla ja muistan miettineeni jotain vastaavaa myös joidenkin muiden kirjojen kohdalla. Onko muilla samanlaisia kokemuksia ? 

Lisäksi kuuntelin Vampiraa 1h6min. 

Lukemisen lisäksi käytiin rannalla, nukuin pitkän (mutta levottoman) yön, käytiin aamukävelyllä ja puhuttiin puheluja Suomen suuntaan. Ihan kiva viikonloppu siis ja vielä on sunnuntaita jäljellä. 

Kesän dekkarisuunnitelmia pohtimassa

 

Vielä ehtii ? Sunnuntai on osa viikkoa, eikös ? 

En ole viime aikoina lukenut paljon dekkareita (kun en keväällä ole lukenut paljon muutakaan), mutta huomaan merkinneeni useampiakin dekkareita luettavakseni. Tähän ajattelin listata noista muutaman - ja ehkä voin merkitä myös sellaisia lukemiani, jotka mainiosti sopivat laiturilukemiston jatkeeksi. 

Huomaan dekkareissa, samoin kuin monessa muussakin genressä, jääväni helposti seuraamaan sarjoja. Mikäs siinä, samalla kun ratkotaan monenlaisia rikoksia, voidaan seurata päähenkilöiden elämän ja ihmissuhteiden etenemistä. Toisinaan luen sarjan uusimmat osat heti niiden ilmestyttyää, joskus vähän unohdan sarjan ja palaan siihen sitten vähän yllättäen huomatessani väliin jääneitä osia. 

Seuraamistani sarjoista suosikkejani ovat viime vuosina olleet mm. 

• Sujata Masseyn Perveen Misty-sarja, jossa yksi Intian ensimmäisistä naisasianajajista ratkaisee rikoksia. Olen kovasti pitänyt sarjan tunnelmasta ja sisukkaasta sankarittaresta,  mutta kolmannen osan jälkeen en ole nähnyt seuraavaa. Onkohan sellaista tulossa?
• Ruth Galloway - tarvitseeko sanoa muuta? Luulen, että en ole ainoa, joka on lukenut jo viimeisimmänkin ilmestyneen eli Kivikehän. Seuraava osa on (tietysti) tulossa, mutta ehtineekö kesälistalle ? 
• Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjaa seurasin alkuun innoissani, mutta sitten intoni hiipui päähenkilön päättämättömyyteen naisasioissa, vaikka historiallisen dekkarisarjan ajankuvaus onkin hieno ja tarinointi sujuvaa. Nyt ajattelin koittaa uudelleen ja lukea vielä avaamatta olevat osat Kalman kevät ja Juhannusyön painajainen. 
• Eppu Nuotio on ollut cozy dekkari -osastolla myös suosikkejani, tosin vähän vaihtelevasti. Pidin kovasti Ellen Lähde-eläkeläisen tutkimuksista, mutta väsähdin nopeasti taiteellisen Salome virran tapauksiin. Nyt viimeisimpänä luin tänä vuonna ilmestyneen Leinikkimekon, jossa jonkunlainen sisustusarkkitehti Raakel Oksa puolestaan ratkaisee vuosia aiemmin kadonneen tytön tapausta. Ihan ok, jos pitää leppoisasta tahdista ja vähän tyrkkynä kaikkeen sekaantuvasta päähenkilöstä. 
• Max Seeck ei sitten ole ollenkaan leppoisaa luettavaa, mutta Jessica Niemi osoittautui sen verran mielenkiintoiseksi hahmoksi, että koukutuin. Tosin kolmas osa Kauna on vielä lukematta. 
• Kepeää ja hauskaa, julmia tapahtumia ja iän tuomaa ylivertaista älykkyyttä puolestaan tarjoilee Richard Osman. Hänen eläkeläisensä ovat ihan huippuja ja varsinkin toisen osan aikalailla uskottavuuden tuolle puolen yltävät tapahtumat saavat suun hymyyn (vaikka veri lentää ja ruumiita syntyy). Torstain murhakerho ja Mies, joka kuoli kahdesti siis kannattaa molemmat laittaa laiturilukemistoon. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna. Se päätyy ehdottomasti lukulistalleni, mutta ei taida ehtiä kesälistalle. 

Vastaani tuli tässä keväällä myös pari mielenkiintoista uutta tuttavuutta, joista on ilmestynyt vasta ensimmäinen osa, mutta jotka ehdottomasti laitan seurantaan: 

• Sari Rainion ja Juha Rauhaheimon yhteisteos Vainajat eivät vaikene osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Inhimillinen poliisi ystävänään erikoinen oikeuslääkäri alkoivat kiinnostaa (melkein enemmän kuin Auervaara-tyylinen rikos, joka toki sekin oli sopivan kiemurainen)
• Pauli Jokisen historiallinen dekkari Jääleinikin kuolema pääse jo kertaalleen dekkariviikon artikkeliin, mutta mainitaan nyt vielä täällä. 

Vielä ei näköjään kesälistalta löydy kuin kolme dekkaria - eikös sitä sentään vielä muutama pitäisi ehtiä ? 

Tällaisia olen näköjään korvamerkinnyt listalle. Onko suosituksia, mistä aloittaa ? 

• Satu Rämö : Hildur - koska islanti ja koska olen pitänyt Rämön kirjoitustyylistä
• Valentina Morelli : Kuolema keskipäivällä - odotan tältä kevyttä cozy mystery tyyli ja ihanaa Italiaa 
• Sofie Sarenbrandt: Lepää rauhassa - en kyllä muista, kuka ja missä ja miksi. Pitänee lukea. 
• David Lagercrantz : Mies pimeästä - Millenium-sarjan jatko ei ollut ihan huono, mutta haluan kuitenkin tutustua Lagercrantzin omaan ääneen

Mielelläni otan myös muita vinkkejä ja taidankin vähän kierrellä vielä dekkariviikon artikkeleita. Osallistuvia blogeja löytää vaikka Kirsin kirjanurkan aloituspostauksesta täältä ja13.6. lähtien myös koostepostauksesta. 

Ai niin, vielä sokerina pohjalla vähän Ranska-dekkaria. Viime vuosien eniten matkakuumetta aiheuttaneet dekkarit ovat minulle tulleet kahdesta Provenceen sijoittuvasta cozy mystery dekkarista eli Serena Kentin Death in Provence ja Death in Avignon. Ei ihan näitä meidän lähiseutuja, mutta noita ei parane lukea, jos ei halua unelmoida remontoitavasta kivitalosta kaskaiden kulmilla. 

(Luku)päiväkirja: Paikanvaihdoksen taikaa

 

Toisinaan sitä tarvitsee uuden maiseman. 

Huomasin muutoksen jo seuraavana päivänä. Pulssi laski ja työkin kadottin stressaavuutensa. En tiedä, johtuuko  muutos Biarritzin raikkaasta meri-ilmasta, kauppahallin ranskalaisherkuista vaiko kenties mielen luoman työlistan jäämisestä Espooseen. Toki asiaa auttaa myös oman kullan kainaloon pääseminen. 

Ihan sama, mistä johtuu, mutta jopa kelloni on sitä mieltä, että palautumisaikaa löytyy täällä vaikka keskeltä tiimipalaveria. Ei hullumpaa. Mihin tässä vielä päädytäänkään, kun loma alkaa juhannuksena?

Myös lukeminen sujuu ihan eri tavalla. Jo lentokoneessa aloitin Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisen osan Tekijä. Viena etsii paikkaansa Suomessa ja pääsemme mukaan sekä Marimekon alkuaikoihin että lapualaisoopperan alkuesitykseen. Sujuvaa historianopiskelua. Näitä tulee ikävä, mutta lienee vaikea sijoittaa syrjästäkatsojaa tarinaan, mitä lähemmäs nykyhetkeä siirrytään. 

Tekijän lisäksi olen lukenut loppuun Modern Magick sarjan yhdeksännen osan, ihan yhtä hauskan kuin edellisetkin. Tarina myös jatkuu edelleen - seuraavaksi etsitään Merlinin taikoja. 

Huomasin myös samankaltaisten tarinoiden mystisen vetovoiman. Taas kerran menen miltei sekaisin kesken olevissa tarinoissa, kun ne muistuttavat toisiaan ja linkittyvät useammalla tavalla. Jos toukokuussa matkustin kävellen Suomen halki (Kävele, unohda, rakastu) ja sitten junalla pitkin Eurooppaa (Fantasma), niin nyt olen päätynyt lukemaan nuorten naisten kasvutarinoita ja etenemistä kuuluisuuteen elämäkerrallisten kirjojen perusteella. Luureista kuuluu (Juoksukoulun lisäksi) Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin ja e-lukijasta jo sain loppuun Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian osan Lapsuus. Nuoruus on vielä kesken. 

Molemmissa eletään aikaa sotien välillä, molemmissa kuvataan tyttöä, jolla on suuri tarve päästä jonnekin muualle. Mailan edessä siintää Hollywood, Tove haluaa runoilijaksi. Kummakin elämä on materialistisesti köyhää, mutta mielen palo on suuri. Molemmissa kirjoissa myös kuvataa aikaa, jolloin tytön tie unelmiinsa ei ole helppo, eikä häneen hevillä uskota. Mielenkiintoisia molemmat tarinat, palataan niihin, kunhan pääsen loppuun. 

Ensi viikonloppuna olisi kirjabloggaajien lukumaraton. Ehkä ehdin siihen jopa mukaan. 

Tällä viikolla puolestaan on dekkariviikko. Ehdin sentään yhden postauksen julkaisemaan aiheeseen liittyen - katsotaan, vieläkö huomenna tulisi toinen. En kuitenkaan ole ihan viime päivinä genreen tarttunut. Voisinkin ehkä listata suunnitelmia dekkarien osalta. 

 Joka tapauksessa, voin lämpimästi suositella jokaisen päänsisäisen "listan" uudelleenjärjestämistä, vaikka sitten vaihtamalla ympäristöä. Tekee hyvää ja vapauttaa energiaa asioihin, joita haluaa tehdä - niiden "pakollisten" suorittamisen sijaan. 

(Luku)päiväkirja: Dekkariviikon historiallinen

Helteinen paahde rannalla ja laukusta löytyvä dekkari lienevät yksi klassisimpia yhdistelmiä. Tosin minulla dekkarit sopivat myös sohvanurkkaan, junanpenkille, puistopiknikille, puutarhatuoliin, yöpöydälle, lentokoneeseen ja miltei minne tahansa muuallekin. Rantadekkarissa on kuitenkin sitä jotain ja rikosten ratkaisu itseoikeutettua laiturilukemistoa.

Nyt en tosin ole laiturinnokassa, mutta Atlantin ranta on kävelymatkan päässä. Vielä kun töiltä ehtisi. 

Tämän dekkarin kuitenkin luin jo ennen reissuunlähtöä ihan vain siksi, että olisi dekkariviikolle edes yksi artikkeli kirjoitettavana. Laiska lukija ja bloggaaja kun olen ollut viime aikoina.  

Historiallinen dekkari on yksi lempigenreistäni ja siksi yleensä ne tulee luettua varsin nopsaan, kun vastaan osuvat. Tällä kertaa ollaan 30-luvun Helsingissä. Kansa on edelleen jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Helsingin rikospoliisin "punikkipoliisi", Arpia Haahti, joutuu kollegansa kanssa selvittävään visaista nuoren naisen murhaa, joka yllättäen liittyy myös kansainväliseen vakoiluun. 

Pauli Jokinen : Jääleinikin kuolema

Äänikirjan lukijana Panu Vauhkonen

Storytel

Varsin mielenkiintoinen miljöö siis. 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvia dekkareita on ilmestynyt viime vuosina useampiakin. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja, Nina Hurman Rouge, Terttu Autereen Juhani Kuikka-sarja, näin joitakin mainitakseni. Tämän naiskirjailijoiden sarjan perään luin nyt Pauli Jokisen todelliseen,  rikokseen perustuvan, Jääleinikin kuolema. 

Pauli Jokinen on järjestänyt Helsingissä murhakävelyjä ja tutustunut kaupungin rikoshistoriaan. Jossain kohtaa häntä jäi vaivaamaan ratkaisematta jäänyt nuoren naisen murha. Niinpä hän kirjoitti dekkarin, jossa murha, miljöö ja historialliset henkilöt ovat oikeita, mutta juoni, murhan tausta ja murhaaja fiktiivisiä. Mielenkiintoinen konsepti. 

Kuten usein historiallisissa romaaneissa, meni tässäkin ajankuvaus itse juonen edelle. Yksityiskohtia riitti. Hauskasti Helsinki näyttää jotenkin hieman erilaiselta kuin aiemmin lukemissani dekkareissa. Ehkä kyse on kirjailijan sukupuolesta. Nyrkkeilysalia, työläisväestön leirintäaluetta ja muutenkin minulle ihan uusia paikkoja ilmaantui tarinaan. 

Kansanosien väliset jännitteet tulevat näkyviin politikoinnissa, poliisin eri osastojen välisissä kahnauksissa sekä Haahtian kollegojen asenteissa ja käytöksessä. Oli mielenkiintoista pohtia, miten kokemukset  muokkaavat asenteita, niin hyvässä kuin pahassa. 

Itse juoni jääkin vähän kaupungin ja ihmishahmojen jalkoihin. Osittain ehkä siksi, että se oli kiemurainen ja moneen suuntaan polveileva. Saattaa olla, että kiemurat vähän sotkeentuivat äänikirjamuodossa (ja koska kuuntelin autoa ajaessa, jolloin huomio tietysti on enemmän tiessä kuin tarinassa), ja tarina olisi pysynyt paremmin kasassa luettuna. Nyt kuitenkin vähän jouduin pohtimaan, missä mennään ja varsinkin lopussa uusia kuvioita ilmaantui jatkuvalla syötöllä niin, että itse  murhaajan paljastuminen jäi vähän toissijaiseksi. 

Kaikkiaan kuitenkin oikein kelpo dekkari, joka sopii vallan mainiosti laiturilukemiston lisäykseksi, ja dekkariviikon bloggaukseen. 

(Ruoka)päiväkirja : Muuta ruokaan liittyvää

Olemme toki syöneet viime aikoina, vieläpä ihan hyvin. Suurin osa aterioista on vieläpä kokattu kotona. Silti minulla ei varsinaisesti ole ruokaohjeita kirjattavaksi tai muuta herkkuhehkutusta. Aika perusmeiningillä ollaan menty, kuten nyt vaikka tuolla sitruuna-chilipastalla kuvassa. 

Ruoka sinänsä on kyllä ollut mielessä, sillä tapani mukaan näköjään valitsen ruokaan liittyviä juttuja myös muissa toimissani. Varsinkin viihdevalintani kohdistuvat helposti herkkuihin, herkuttelijoihin tai herkkujen tekijöihin. 

Korvissa kaikuu kerran viikossa Bella Table -podcast, johon olen tykästynyt. Viimeisin Hanna Karlsonin (Liberty or Death -drinkkibaarin baarimestari Helsingissä - en ole koskaan käynyt, mutta tämän jälkeen tekisi mieli) kanssa tehty drinkkijakso oli varsin inspiroiva ja hänen luomaansa "RabarBella Fizz" - pitää kyllä kokeilla (vaikkei meillä kyllä ole mitään cocktail-välineistöä. ) 

Olen jopa katsonut pari elokuvaa viime viikkojen aikana. The League or Extraordinary Gentlemen ei kai varsinaisesti tuo mieleen notkuvia ruokapöytiä, joten ei siitä sen enempää. Julie & Julia - elokuva oli kuitenkin jotenkin jäänyt minulta väliin sen ilmestymisen jälkeen ja nyt sain sen katsottua. (Netflix)  Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja kaksi rinnakkaista tarinaa ruokaentusiasteista oli varsin viihdyttävää katsottavaa. Meryl Streep on herkullinen hahmo Julia Childina ja pidinkin erityisesti amerikkalaisen diplomaatinrouvan seikkailuista ranskalaisen kulinarismin maailmassa. Toki ajatus klassikkokirjaa läpi kokkaavasta bloggaaja-toimittajasta myös vetoaa (monestakin syystä ;-), mutta silti pidin enemmän historiallisesta osuudesta - ehkä varsinkin sen ihastuttavasti stereotyypisen ranskalaisen tunnelman vuoksi. 

Netflixistä olen myös toisinaan katsellut Somebody Feed Phil - sarjaa, jossa Phil Rosenthal syö tiensä läpi maailman eri kolkkien. Nyt viidennessä kaudessa on jakso Helsingistä ja sehän piti tietysti katsoa. Jaksosta löytyi paljon tuttua, mutta silti Suomi (tai no, Helsinki) näyttäytyi eksoottisena ja kiinnostavana ihan näin espoolaisenkin silmiin. Phil oli innoissaan myös suomalaisista herkuista ja taisi päästä maistamaan ensimmäistä kertaa elämässään useampaakin ainesta. Eikä hän ole tainnut muualla päästä juttelemaan pääministerin kanssa. Go Sanna Marin! Teki hyvää katsojan kansalliselle itsetunnolle ja toivottavasti osan näkevät myös monet, monet katsojat maailmalla.

Olen tainnut ennenkin sanoa, että sarjan vastuttamattomuus tulee sen päähenkilöstä. Innostus, avoimuus ja lapsenomainen ihastuminen kaikkeen ja kaikkiin on kertakaikkisen viehättävää (joskin isompina annoksina ehkä myös naiiviudessaan hieman rasittavaa, mutta jakso silloin tällöin mielenpiristykseksi on varsin mukavaa). 

Että sellaisia ruokajuttuja tällä kertaa. Kesäkuussa siirrytään taas Biarritzin pieneen kämppäkeittiöön, joten en tiedä, miten paljon tulee varsinaisesti kokkailtua, mutta kyllä sielläkin syödään. 

(Seka)päiväkirja: Itsestä huolehtiminen käy työstä

 Tai oikeastaan työlästä ei ole itsestä huolehtiminen, vaan siihen liittyvä ajanhallinta. Kellon hankittuani olen tunnollisesti tehnyt sen suositteleman määrän harjoituksia (ja vähän enemmänkin) ja olen siitä ylpeä. Harjoitukset toki ovat vielä kevyitä ja vaativat vain pari tuntia viikossa. Kävelyä, Juoksukoulun lenkkejä ja satunnaista joogaa. Olen silti ylpeä itsestäni. Tuo parikin tuntia voi joskus tuntua ylivoimaiselta ajalta järjestää, puhumattakaan sitten ajasta suihkuun ja hengähdykseen. 

Liikunnan lisäksi olen "joutunut" käymään selkäni takia fysioterapiassa ja tunginpa aikatauluun vielä hammaslääkärinkin. Kalenteri natisee liitoksissaan, kun venytän sen rajoja. On kuitenkin pakko. Kroppa vaatii jo enemmän kuin pelkkää liikuntaa toimiakseen.

Onneksi olen kevään ajan jutellut myös työpaikan tarjoaman valmentajan kanssa. Hän on auttanut minua ymmärtämään, ettei ehkä aina ole hyvästä jättää omia tarpeita ja toiveita viimeiseksi. Oli pysäyttävää, kun hän kysyi, miksi minun unelmistani omaan luovuteeni ja yleensä omiin toiveisiini liittyvät asiat ovat koko ajan prioriteettilistan viimeisinä. Niinhän ne ovat olleet. Arvatkaapa, paljonko niitä on sitten myös edistetty ? 

Vuosikymmenien ajattelumalli ei tietenkään muutu hetkessä, eikä tässä nyt ole tarkoitus perhettä tai työtä lempata, mutta ihan oman jaksamisen vuoksi on prioriteettijärjestyksen vaihduttava. Muutos alkaa pienestä. On melko hellyyttävää, kun aikuinen nainen riemastuu ja tuntee olevansa kuin salavihkaa pahojaan tekevä pikkulapsi lähtiessään kävelylle eikä työkoneelle autohuollon ajaksi, tai priorisoidessaan oman lenkkinsä päivällisen valmistamisen sijaan ehtiäkseen ennen sadetta. Töissä ei mikään pallo pudonnut, eivätkä pojat olleet millänsäkään tuntia  myöhemmästä päivällisajasta. Pienet voitot auttavat eteenpäin. 

Töissä tahti näyttää vääjäämättä taas kiristyvän, joten lähiaikoina testataan tosissaan kykyäni viedä tätä muutosta eteenpäin. Pitäkää peukkuja. 

Luettujen listan surkeus

Kuten kaikessa muutoksessa, jotain sitten jää vähemmälle uusien asioiden tieltä. Ei puhuta huushollin sekaisuudesta sen enempää, mutta harmillisesti lukeminenkin on vähän jäänyt kaiken muun jalkoihin. En ole edes kuunnellut pahemmin äänikirjoja ulkona priorisoidessani aaltoja ja linnunlaulua tai sosiaalisia kontakteja puhelujen muodossa. Sekin, mitä olen kuunnellut, on lähinnä ollut tuota Juoksukoulun valmentajan ohjeistusta. Pitääkin muuten kirjoittaa Juoksukoulusta uudelleen jossain kohtaa. Kunhan tässä pääsen pidemmälle sen kanssa. 

Toukokuun luettujen lista siis näyttää surkealta. Ollaan kuun lopussa ja luettuja on tähän mennessä kertynyt tasan kaksi. Alkukuussa vielä luin iltaisin Modern Magick sarjan osia 4-6 Storytel-lukijastani ja kuuntelin yhden kirjan loppuun viihdefantasiaa. Sitten fyssari varoitteli, että takaraivoni lihaksissa erityisen solmussa ovat ne silmiin liittyvät. Siristelenkö kenties ? Olenko paljon ruudn edessä ? Ai, että olenko ? No, pitää lisätä optikko itsehoidon listalle, mutta sinne en kyllä taida ehtiä ennen elokuuta. Ei siis pidä pitkien ruutupäivien lisäksi kauheasti lueskella iltaisin.

Äänikirjana olen huvittavasti kuunnellut Helena Kastikaisen Kävele, unohda, rakastu - matkakertomusta. Siinä Kastikainen kertoo, miten käveli Suomen halki. Huvittavaa tästä on tehnyt ajoitus tuon oman kävelyni lisäyksn kanssa samaan aikaan. Vaikka olen lisännyt sekä vauhtia että pituutta kävelylenkeilleni, tuntuvat omat askeleeni tosi kevyiltä verrattuna Kastikaisen kilometreihin, rakkoihin, lihaskipuihin jne... Kaikki on niin kovin suhteellista. 

Tänään on helatorstai. Nukuin aamulla todella pitkään (vähän rikkonaisen yön jäljiltä), päätä särkee vähän ja ulkona sataa. Tämän päivän pieni voitto oli antaa itselleni lupa olla aamupäivä ihan vaan sohvalla ja sängyllä loikoillen ja kuunnella tarinaa itikoiden kasvavasta määrästä pohjoista lähestyttäessä. Mikään ei kotona romahtanut. Pyykkikoneen sain päälle nyt ja lounaaksi hankitaan kohta valmista sushia lomapäivän kunniaksi. Kyllä, myöhäinen lounas. Halusin ensin kirjoittaa tämän postauksen...

Pitää varmaan ruveta listaamaan näitä pieniä voittoja vaikka Instaan ja summata sitten tänne jossain kohtaa. Että itsekin muistaa. 

Otteita matkapäiväkirjasta - Biarritz ja San Sebastian

Se on taas viikko mennyt nopsaan. Viikkoon on kuulunut niin kevään ensimmäinen kahvikupillinen pihalla, turisteilua Hattulan Pyhän Ristin kirkon pihalla poikaa armeijan portilta hakiessani kuin miltei karkumatkalta tuntunut kävelyretki auton huollon aikana... Viimeksimainitun osalta mietin ihan valmentajani kanssa sitä, miten ihmeessä voi tuntea melkein huonoa omaatuntoa siitä, ettei istu läppärin vieressä tekemässä töitä tehokkaana vaan nauttii aamuauringosta reippaillessa... Omituista tuo ehdollistuminen tehokkuuden orjaksi. 

Taisin jossain kohtaa luvata näkymiä pääsiäisen Ranskan reissulta. Lensimme silloin kuopuksen kanssa isännän luokse kymmenen päivän lomalle. Ehdimme monenlaista. 

Kaikki suklaapuodit!

Biarritz alkaa olla meille jo tuttu paikka. Meillä on vakkarileipomo, vakkariranta, vakkarikahvila ja suuri suosikki sarjakuvakauppa (Kyllä, kokonainen kauppa vain sarjakuville + valikoimalle lastenkirjoja). Minä käyn kauppahallissa ainakin kiepsahtamassa aina kun on vähänkin aikaa aamupäivällä. Lomalla siis käytännössä joka päivä. 

Ranskassa tulee kuin huomaamatta syötyä enemmän kasviksia ja hedelmiä. Lihaa kuluu eniten kinkun ja chorizo-siivujen muodossa. Kalat ja äyriäiset ovat Atlantin rannalla taatusti tuoreita. Tällä kertaa Totokin ihastui sitruunalla maustettuihin anjovisfileisiin... niitä kului patongin päällä kala jos toinenkin. 

Pääsiäisen aikaan makumuistoksi tosin taitaa jäädä päällimmäisenä suklaa. Toto vietti syntymäpäivänsä lentokoneessa, joten lupasimme pientä juhlimista koko lomalle. Kiersimme siis suurin piirtein kaikki Biarritzin (parhaat) Chocolateriet. Pääsiäisenä ne ovat täynnä upeita suklaaluomuksia ja maistelimme yhden per päivä. Toto aloitti perinteisen vaatimattomasti suklaamunista ja tipuista, mutta kyllä hän sitten innostui valitsemaan muutaman vähän taiteellisemmankin version. 

Baskimaa on aikoinaan ollut ensimmäisiä alueita, joissa suklaata on Euroopan mantereella maisteltu. Siksi suklaan käsittelyllä (ja sillä herkuttelulla) on seudulla pitkät perinteet. Ei siis liene yllätys, että upeita suklaapuoteja riittää Biarritzissa varsin hyvin kymmenen päivän lomalle. Taisimme ehtiä käymään kuudessa tai seitsemässä...

Meri on kaikkialla!

Atlantin rannalla kun ollaan, on meri tietysti olennainen osa maisemaa joka päivä. Matkalle sattui yksi tosi lämmin päivä, jolloin aurinko ja yli 20 astetta lämmintä houkuttelivat meidät jopa kastamaan varpaamme mereen. Sen verran kylmää vesi oli, että vain isäntä kävi oikeasti uimassa, mutta hän onkin harrastanut sitä melkein koko talven... 

Varpaat sentään kastettiin... 

Lomalla kun oltiin, niin käytiin myös vähän turisteina ihastelemassa ympäriltä löytyviä mielenkiintoisia paikkoja. Kevät ja syksy ovat parhaita aikoja tutustua tunnetuimpiin nähtävyyksiin. Hyvällä tuurilla keli suosii ja turistisesongin ulkopuolella väljää. Heinäkuussa saattaisi jäädä meiltä väliin. Me kun emme oikein noista ihmismassoista perusta. 

Jos Biarritzissa lempirantamme on sellainen pieni ja suojaisa poukama (virallinen uimaranta toki, ja ihan keskustassa), niin San Sebastianissa pääsimme kokemaan kilometrejä pitkän upeahiekkaisen La Concha-rannan. Toto viihdytti rannallaolijoita koko pitkän kävelyn tuottamalla suuria saippuakuplia tuulen avustuksella. 

Mutta nyt menen asioiden edelle. Espanjaan ajaessamme (Biarritzista ajaa San Sebastianiin vajaassa tunnissa) pohdimme takaisinkääntymistä. Sade iski lujaa tuulilasiin juuri rajaa ylittäessämme. Otimme kuitenkin riskin, sillä Atlantti ja vuoret takaavat vähintäänkin vaihtelevan sään. Täällä ollaan kaukana Välimeren ja Provencen auringosta. 

Sade siis lakkasi. Perillä huomasimme varsinaisen määränpäämme olevan kirjaimellisesti pilvien peitossa. Olimme menossa tuonne tiheimmän pilvirykelmän sisällä olevalle kukkulalle. 

Sieltä löytyy nimittäin sympaattinen ja tunnelmallinen 1800-luvulta lähtöisin oleva huvipuisto. Täällä ei ole kaikkein hurjimpia laitteita, mutta tunnelma ja maisemat korvaavat jännityksen monin verroin. Rakastuin tuohon paikkaan. Niin, ja toki varsinkin korkeita paikkoja välttävälle on vuoren reunaa kiertävä vesikouru melkoisen jännä paikka veneajelulle. 

Eniten aikaa vietimme perinteisten pelien parissa ja Toto osoittautui erityisen tarkkasilmäiseksi ammunnassa. Toisella kierroksella putosi jo 5/6 laukauksella ja sieltä tuo kuplamiekkakin tuli voittona mukaan. Siitä oli paljon iloa paluumatkalla paahteisessa auringossa. Tuntui ihan kesältä!

Myönnän, en mennyt kokeilemaan. Kuvasta ei kauhean hyvin näy, mutta kourun reunan toisella puolella oli suora pudotus rinnettä melkoinen matka... 

Kukkulalle päästiin kätevästi huomattavasti mukavammalla kulkupelillä. Aikamatka alkoi jo ennen huvipuistoalueella saapumista. 

San Sebastianissa on toki paljon muutakin nähtävää kuin ranta ja huvipuisto. Tällä kertaa emme ehtineet edes vanhan kaupungin pintxo-baareihin, vaikka palasimmekin San Sebastianiin vielä toistamiseen. Sieltä löytyy nimittäin myös Real Sociedadin kotistadion. Meillä oli tuuria ja pääsimme oikein aitioon katsomaan kotikenttämatsia.  

Oli siellä se matsikin :-) Lopputuloksena 0-0 

Jotain vielä Ranskan puoleltakin

Espelette on viehättävä kylä, jonka koko olemassaolo perustuu chiliin. Espelette-chili ei ehkä ole kaikkein tulisinta, mutta varsin maukasta ja tunnettua laadustaan jo pitkältä ajalta. Meilläkin se on kuulunut kuivakaapin vakiotuotteisiin jo vuosien ajan. 

Kylästä löytyy paljon turistikauppoja eli Espelette-chiliä voi ostaa monessa muodossa. Jauheena tietysti, mutta myös maustesekoituksissa, suklaassa, hyytelössä ja vielä erilaisissa juomasekoituksissakin. Mukaan lähti tällä kertaa chilillä terästettyä likööriä. Mahtiherkkua lorautettuna vaniljajäätelön ja keksimurun sekaan. 

Toki kylästä löytyy myös jonkinlainen linnake, niitä on ripoteltuna pitkin Etelä-Ranskaa vähän joka laaksossa. Tästä on tehty turisti-info ja kylän hallinnon keskus. Kävimme katsomassa näyttelyt ja kurkimme ikkunoista. Perusturistimeininkiä. 

Nähtävää riittää näillä seuduilla vielä seuraaviakin reissuja varten. Kesällä mennään taas, mutta silloin kuluu aikaa myös töiden parissa. 

Kiitos, kun jaksoit tänne saakka. Aikamoinen pläjäys tästä tulikin. 

Jos vielä jaksaa kiinnostaa, niin aiempia Biarritz -tunnelmia löytyy vaikka täältä ja täältä ja vielä täältäkin.

(Luku)päiväkirja: Luettuja ja lelulla leikkimistä

 Vappukin siinä oli ja meni, herkutellessa. Mitään kauhean villiä ei tehty, kunhan käytiin vähän isovanhempia moikkaamassa ja annettiin ilmapallojen ja serpentiinien vallata talo. 

Lukenut olen pikkuisen, mutta täytyy myöntää huomion viime aikoina keskittyneen uuteen leluuni. Vuosia välttelin urheilukellon ostamista, sillä tunnen omat taipumukseni tilastoaddiktioon. Sitten totesin, että ehkä pieni visuaalinen muistutus kunnon huonoudesta saisi ovesta ulos.  

Nyt kun kello ranteessa killuu, olen tosiaan koko ajan nenä kiinni sovelluksessa (kellon tekstit ovat onneksi niin pieniä, että joudun tihrustamaan niitä silmälaseillakin). Positiivisen puolelle lasketaan se, että liikkuminen on tosiaan lisääntynyt. Miinuksen syytä en tiedä, liekö naisessa vai kellossa, mutta nyt en käppyröiden mukaan enää lepää öisinkään. Energiataso on ollut jo kolme päivää pyöreä nolla, mutta tässä minä vaan touhuilen. 

Olisiko kellään ideoita palautumisen buustaamiseen ? 

Suunto Peak 5 - jos jotakuta kiinnostaa

Olen siis tosiaan myös lukenut - tosin kirjahyppely on taas päällä. Ainoa, jonka sain oikeasti loppuun luettua tällä viikolla, on Modern Magick Volume 2 eli osat 4-6 (Charlotte E. English - löytyvät Storytelista ekirjoina). Kyseessä on leppoisa fantasiaviihde, joka yhdistää perinteisen "quest" - juonen, kevyeen sanailuun ja vauhdikkaisiin tapahtumiin. Ei mitään liian väkivaltaista, ei seksiä ja rakkaustarinatkin ovat melkoisen saamattomia. Juuri sopivaa rentoutusluettavaa. 

Huhtikuuta jo ehdin kehua kelpo lukukuuksi - ja sitä se olikin erityisesti ekirjojen osalta. Äänikirjoissa tuli jostain syystä totaalinen stoppi. En tiedä, miksi. 

Kuukauden parhaaksi lukukokemukseksi nousee Madeline Millerin Kirke. Alkuun mietin, käykö antiikin vanhoista taruista jo päätapahtumiltaan tuttu tarina liian tylsäksi, mutta ei tosiaankaan käynyt. 

Tarinassa toistuvat ikiaikaiset teemat jumalten välinpitämättömyydestä ja sattuman vaikutuksesta kohtaloon. Niiden lisäksi Kirke kertoo naisen tarinan. Sen, miten tyttöä väheksytään, hyväksikäytetään aina kuin voidaan ja arvotetaan ulkonäön kautta. Samalla Kirke ihanasti nostaa esiin naisen voiman, sen miten voi oppia asettamaan omat rajansa, ottamaan oman tilansa. Tältä kulmalta kerrottuna Kirken tarina on voimaannuttava. Huolimatta myrskytuulen heittelystä, voi nainen seisoa pystyssä omilla jaloillaan. Tehdä omat päätöksensä. 

Pidin siis Kirkestä kovasti. Kerronta on sujuvaa ja Kirken näkökulma virkistävä. Sankaritkin näyttäytyvät uudessa valossa ja sankaruuden määritelmä suorastaan huutaa uudistusta. 

Huhtikuu oli myös dekkarikuu. Uusin Ruth Galloway (Kivikehä) ei ehkä ollut ihan parhaimmistoa, mutta tuli helposti luettua. Eppu Nuotion uusi cozy mystery -sarja  (Leinikkimekko - Raakel Oksa ratkaisee) ei aivan osunut. Luin puusepän touhuista menneisyyden arvoituksen selvittämiseksi, mutten enää edes oikein muista, mitä tarinassa tapahtui. 

Toisaalta taas Sari Rainion ja Juha Rautaheimon yhteistyönä kirjoitettu uusi dekkarisarjan avaus Vainajat eivät vaikene oli todella mielenkiintoinen tuttavuus. Joviaali, mutta skarppi, rikosylikonstaapeli Karila ja hänen epätodennäköinen ystävyytensä erikoisen oikeuslääkäri Viola Kaarion luovat kehyksen murhan selvittelylle. Juttu osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin kuviteltiin, eikä murhaajan löytyminen käy aivan kädenkäänteessä, tarvitaan tuuriakin. Pahuus on kuitenkin läsnä ja pahan tulisi saada palkkansa. 

Pitkästä aikaa löytyi kirja, jossa jäin seuraamaan nimenomaan henkilöhahmoja. He ovat moniulotteisia ja herättävät halun kuulla, mitä sitten tapahtui, ja miksi. Vainajat eivät vaikene ei edusta Pohjoismaista dekkarisuuntausta, siihen siinä on aivan liian vähän väkivaltaa, mutta modernista kontekstistaan huolimatta (ollaan kuitenkin jo 2000-luvulla) rytmi ja juonen poljento ovat jännästi perinteisiä, ja jotenkin kovin suomalaisia. Jotenkin päädyin jonnekin Komisario Palmun, Eeva Tenhusen ja Mauri Sariolan välimaastoon - ja tämä on minusta vain positiivista. 

Sitten on tuo Modern Magick, joka on suositeltavaa sunnuntailukemista leppoisaan oleiluun. 

Kesken on useampi. Myrkynkeittäjä osoittautui ehkä aiheeltaan liian synkäksi. Jani Toivosen Rakkaudesta on kaunis, mutten oikein jaksa keskittyä äänikirjaan. Sama häiritsee Kävele, unohda, rakastu -kirjan etenemistä. Ehkä tartunkin seuraavaksi oikein painettuun kirjaan ja aloitan Toton jo lukemaan Taikuuden aika sarjan... Tai sitten lähden kävelylle, kun ei tuo povattu sadekaan ole vielä ehtinyt paikalle. 

Rakas päiväkirja, on kulunut jonkin verran aikaa...

Rakas päiväkirja, on kulunut jonkin verran aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin. Tarkalleen ottaen edellisestä postauksesta on kuukausi ja yhdeksän päivää. 

Hiljaisuuteen ei ole mitään varsinaista syytä. Kunhan olen elänyt. 

Toki tässä on ollut kaikenlaista puuhaa. Isäntä oli viikon kanssamme kotona, minä ja kuopus kymmenen päivää pääsiäisen nurkilla Biarritzissa. Olen tehnyt töitä, laittanut vähän ruokaa ja jopa lukenut jonkin verran. 

Kaikkein radikaalein muutos viimeisen kuukauden aikana lienee se, että (oikeasti) tajusin viimein olevani totaalisen rapakunnossa. Ehkä herätyksenä toimi se, kun lentopäivän jälkeisen pitkän koneellaistumispäivän jälkeen heräsin yöllä siihen, että minua huimasi. Päivänkin olin vähän kuin hiprakassa, mutta sitten sain joogalla taas veren vähän kiertämään. Nyt minulla on fysioterapialähete ja ranteessa Suunto urheilukello. Storytelistä löysiin taas aloittelijoille tarkoitetun Juoksukoulun. 

Joogaa ja kevyttä lenkkeilyä, ehkä se siitä. Täytyy seurata tilannetta. Vähän ihmetyttää, kun kello näyttää suuriman osan päivää statusta "stressed" eli "rasittunut" vaikken tekisi yhtään mitään. Varsinkin työkoneen viereen istuessa muutos tuohon statukseen on salamannopea. Mitäköhän tuostakin voisi tulkita ? 

En taida tässä sen kummemmin listata tapahtumia. Katsotaan saisinko kirjoitusintoa jotenkin takaisin. Ehkä voisin laittaa muutaman kuvan Ranskasta ja Espanjan San Sebastianin visiiteiltä. Ainakin maaliskuun ja huhtikuun kirjalistat voisi kehuskella, kun kerran olen lukenutkin. Katsotaan. 

Tänään on vappuaatto. Hauskaa vappua siis! Minulla se sujuu rauhallisesti poikien ja erilaisten herkkujen parissa.