Karhu kyydissä ja tekniikkakatsaus

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington 
lukijana Mikko Kivinen 
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous voimassa 31.1. saakka eli vielä tänään) 

Jep, tämä on mennyt ihan äänikirjoiksi - edelleen. Muutoksiakin on tosin tapahtunut. Sain tässä vuoden alussa käyttööni iPhone vitosen. Sen seurauksena elämässäni on muuttunut kaksi asiaa:

1. Olen päätynyt Instagrammiin ja täysin koukuttunut. Siellä näkee kuvissa tosi taideteoksia. Jos haluatte nähdä minun vähemmän taiteellisia otoksiani (kuten mm. väsynyt metroselfie, toimistoaamiainen tai kirja menossa jne...) niin tervetuloa seuraamaan minna_vuocho

2. Latasin Elisa Kirjan iPhone sovelluksen ja kas, kirjojen lataaminen helpottui askeleella. Lumian kanssa kirjat pitää ladata Zune-ohjelman kautta (tai ainakaan minä en keksinyt muuta nopeaa keinoa) ja siitä sitten synkata puhelimeen. Elisa Kirjan sovelluksella kirjahyllyyn saa kirjat suoraan yhdellä napautuksella. Vielä kun oppisi käyttämään Applen nappikuulokkeita.

Kolmas juttu.. joo, tiedän, lupasin vain kaksi, mutta tämä nyt ei varsinaisesti ole muuttanut elämääni sen suuremmin... on se, että opin vihdoin yhdistämään puhelimeni auton kaiuttimiin. Ero aikaisempiin yrityksiin voi johtua uudesta puhelimesta ja sen yhteensopivuudesta, mutta nyt sain puhelimesta usb-kaapelin kautta äänikirjan kaikumaan auton omista kaiuttimista. Ei tarvinnut kuin pistää johto kiinni, äänikirja päälle ja volyymi tarpeeksi kovalle. Tämän ansiosta äänikirjasta voi nauttia myös takapenkki ja toimintoa tietysti testattiin iki-ihanan Karhuherra Paddingtonin avulla.

Voi Paddington! Perun perukoilta Lontooseen päätynyt ihanan kömpelö karhuherra, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja voittaa kaikkien sydämet puolelleen. Eihän tuosta voi kuin pitää. Takapenkki nauroi ääneen useammin kuin kerran ja siellä oli sentään poikia ikäjanalla kolmesta kahteentoista. Kaikille kelpasi, eivätkä äiti ja tätikään etupenkillä olleet ollenkaan immuuneja pörröisen karhun charmille. Sellaista herttaisen kilttiä, muttei ollenkaan imelää.

Mikko Kivinen oli minulle äänikirjan lukijana uusi tuttavuus, mutta onneksi tuli kuunneltua. Onkohan hän lukenut muitakin kirjoja? Meinaan tässä hän oli aivan mahtava! Osa kirjan riemukkuudesta tuli aivan varmasti lukijan äänenpainotuksista ja sävyistä. Tätä lisää! Onneksi Paddingoneita löytyy äänikirjoina vielä kaksi. Nekin ovat jo ladattuna. Enää vain pitäisi keksiä, minne lähdetään autolla ajelemaan niitä kuuntelemaan...

Nollausoperaatioita ja äänikirjoja

Töitä on paiskittu päivät ja illat ja välillä ruokittu perhe jollain. Pojatkaan eivät enää edes pyydä roskaruoan pariin, vaan ovat pikemminkin kyllästyneet. Sitä se teettää, hamppareissa tulee saturaatiopiste aika nopeasti vastaan. Iltaisin urheasti ja hyvin aikomuksin avaan kirjan sängyssä, mutta viimeisten viikkojen sivumäärä iltaa kohti taitaa olla enemmänkin siellä kymmenen kuin sadan tietämillä.

Tämä on siis mennyt ihan äänikirjoiksi. Niitä sentään jaksan kuunnella suhatessani paikasta toiseen. Vaikka täytyy myöntää, että ihan jokaista väliä en kirjaa nykyään kuuntele. Huomasin nimittäin stressaantuvani... Ei, en stressaannu tarinan kuuntelemisesta. Se on aina ihanaa. Totesin vain aivojeni tarvitsevan tapaamisten ja työrupeamien välissä palautusmsaikaa. Sellaista vapaan assosiaation hetkeä, jolloin ajatukset sinkoilevat joka suuntaan ja kimpoilevat toisistaan ennen kuin järjestäytyvät analyyseiksi ja suunnitelmiksi. Tämä hetki ei välttämättä ole hurjan pitkä, mutta ilman sitä en ole tehokkaimmillani. Kaipa aivotkin lihaksista käyvät ja kaipaavat pieniä nollausoperaatiota päivän mittaan. Äänikirja kuuntelu on tavallaan rentouttavaa, mutta vaatii kuitenkin keskittymistä.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia aiheesta?

Tove Jansson: Taikatalvi
oma ostos Elisa Kirjasta
lukijana : Tytti Paavolainen 

Olen minä äänikirjoja kuitenkin kuunnellut. Afrikasta hyppäsin Muumilaaksoon. Tove Janssonin Taikatalvi oli Elisa Kirjassa joulunaikaan tarjouksessa, joten pääsin minäkin Muumitarinoiden pariin. Minä taidan olla siitä outo, etten koskaan oikein ole Muumeihin innostunut, enkä ole tainnut kirjoja pahemmin edes lukea. Toki Muumit ovat hahmoina minulle tutut. Ei liene suomalaista, joka ei niihin olisi ainakin jossain muodossa törmännyt, mutta syvempi tuttavuuden hieronta on jäänyt. Kun omat pojatkin lähinnä ovat pelänneet televisiosta tulevia muumisarjoja, niin edes omien lasten saaminen ei tehnyt suhdetta läheisemmäksi.

Taikatalvi oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. En mielestäni ole kirjaa lukenut, mutta tunnistin juonenkäänteet kuin vanhat tutut. Kaipa Muumit kuuluvat niin kiinteästi suomalaiseen kulttuuriperimään, että jostain ilmasta noita tulee muistiin imettyä ihan tiedostamatta. Niistä kuulee sen verran usein.

Kuunneltavaksi tämä sopikin hurjan hyvin ja Tytti Paavolainen on jotenkin erityisen sopiva muumien tulkiksi. En tiedä johtuuko se siitä vähän Pikku Myy -tyylisestä sävystä äänessä tai rytmityksestä, jolla Muumilaakson tapahtumien tunnelma tulee niin, no, muumimaiseksi. Muumitunnelma onkin ihan omanlaisensa. Se on lämmin, muttei herttainen. Kiltti mutta samalla täynnä hitusen vaarallisia juttuja. Muumien maailma ei ole ylettömän makea. Siksi sen kai ovat niin suuret joukot omakseen ottaneetkin. Muumilaakso muistuttaa oikeasta elämästä, mutta on kuitenki kiltimpi, helpommin onnelliseen loppuun kääntyvä.

Muumipeikko herää keskellä talvea muun perheen jatkaessa uniaan. Vähitellen hän tutustuu valkoiseen lumeen hautautuneeseen Muumilaaksoon ja sen talviasukkaisiin. On kylmää ja vaarallista, mutta samalla myös kaunista. Aurinkoa ei näy, vaan aina on toivo. Surku, Salome, Tuutikki, Hemuli, kaakeliuunissa asuva esi-isä ja muut hahmot aina mörköä myöten on hahmoteltu taitavasti. Jokainen tuo oman lisänsä talven maailmaan. Talvella tapahtuu tavallisia, mutta kuitenkin suuria asioita.

Minä tykkäsin. Taikatalvi toi omaa pientä lumoustaan työmatkoihin. Pitänee ladata loputkin muumikirjat työmatkojen iloksi. Opettelin tässä myös uutta tekniikka autostamme, jonka ansiosta äänikirjat ovat entistä vahvemmin osana myös perheen automatkoja. Siitä lisää seuraavalla kerralla, jolloin tapaamme myös Pienen karhun...

Saharan reunoilla talven keskellä

Kirjahyllyn pölyistä safaritunnelmaa

Juha Vakkuri: Afrikan poikki
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirjan lukijana Tuomo Holopainen

Jos Taru sormusten herrasta oli tunnelmaltaan välillä vähän turhankin synkkää tämän talven mustaan keliin niin Juha Vakkurin matkakertomus vei mukanaan kuumaan Afrikkaan. Se ei ollut yhtään hullumpaa.

Afrikan poikki kertoo Juha Vakkurin vaelluksesta Dakarista Djiboutiin. Matkaan mahtuu puskatakseja, täyteen ahdettuja busseja ja vähän lentokoneita, mutta ennen kaikkea ihmisiä. Kirjan inhimillinen ote lämmittää paitsi aurinkoisen kelin kuvauksella myös ymmärtävällä ja empaattisella tavalla kertoa Afrikasta ja afrikkalaisista. Vakkuri ei ihannoi, muttei myöskään aliarvioi. Hän kertoo niin huijareista ja diktaattorien ihmisoikeusrikkomuksista, kuin köyhyyden tuomasta toivottomuudesta tai avuliaista, hymyilevistä afrikkalaisista, jotka voivat vaikka tanssahdella pölyisellä kadulla autonkorjauksen lomassa. Kuuntelijan eteen aukeaa värikäs ja eksoottinen matka tavallisten ihmisten seurassa.

Ihan pelkkää bussimatkaa kirja ei ole vaan tarinan mukana tulee rautaisannos Afrikan historiaa (ja maantiedettä). Teki muuten hyvää, vaikka vieläkin täytyy myöntää oman tuntemukseni olevan parhaimmillaankin hataraa. Kiinnostavia, vaikkakin usein surullisia ja väkivaltaisia kohtaloita tarinoissa riittää, eikä se sivistymättömämpi osapuoli läheskään aina löydy viidakon tai aavikon keskeltä.

Kirjassa eletään aikaa vuonna 2009. Minulle tuli ikävällä tavalla vähän toivoton olo ajatellessani, miten monet Afrikasta tulevat uutiset ovat edelleenkin ihan samanlaisia ja yhtä väkivaltaisia (Nigerian terroristit, kidnapatut eurooppalaiset, ebola jne...) kuin matkan aikaan. Jotenkin soisi, että kuulisi edes jotain toivon pilkahduksia, mutta ehkä sellaiset eivät ylitä uutiskynnystä.

Mielenkiintoinen kirja siis, joka viihdytti mukavasti työmatkoilla ja kokatessa ja muutenkin kuulokkeet korvilla kulkiessa. Seuraava äänikirja onkin sitten taas hauskasti talviteemainen. Uteliaat voivat käydä kurkkaamassa kuvan siitä Instagrammin puolelta... Jep, sielläkin minä huseeraan nykyisin nimellä minna_vuocho. Tervetuloa seuraan!

Kuka tähtiin kurkottaa?

Kiltisti tuo yksi kalleimmista poseerasi, että äiti sai kuvan kirjoitukseensa. Tähtiin kurotetaan ja kuuseen kapsahdetaan, tai sitten äidin syliin... 

Kallein lahja

Reppu kainalossa palaan rattaiden luokse. Pikkumurua ei näy missään. Käännyn ja huomaan tikkaiden ensimmäiset puolat päiväkodin aidan vieressä. Nostan katsettani, vielä vähän lisää. Henkeni salpautuu huomatessani pienen hahmon puun latvojen tasalla.

Poika kiipeää tasaisesti. Kohta hän jo kurkottaa ohitse kuun. Pakkanen kiillottaa tikkaiden pintaa. Jalat lipsuvat, äidin sydän kipuaa kurkunpäähän. Askel, toinen ja pieni käsi kurkottaa kohti kuun vieressä kimaltavaa tähteä. Ylettyy, ei ylety. Toinenkin jalka irtoaa tikkaiden puolalta.

Kuulen tähden sakaran rusahduksen. Tikkaat seisovat hetken ennen kuin kaatuvat tyhjinä.

Muru rojauttaa minutkin kumoon pudotessaan. Rutistan lujaa. Heijaan pois pettymyksensä. ”En minä tarvitse taivaalta tähteä. Minulla on jo kallein sylissäni”

Syy kiipeilyyn selviää täältä. 

ja muita raapaleita 

Maailmanlopun meininkiä eli maailmankirjat sekaisin eli kun demoni ja enkeli ystävystyvät

Neil Gaiman/Terry Pratchett: Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch
Oma ostos Kobosta

Jihaa... tämä kirja vei mennessään sellaiselle ajelulle, että neljä maailmanlopun hevosmiestä eivät tunnu miltään. En ollenkaan ihmettele kirjan kulttimainetta, eikä kirjoittajien myöhempi (ja kai vähän aikaisempikaan) menestys kirjallisuuden tantereilla myöskään ansaitse edes kulmien kohotusta. Kirjasta löytyy Gaimanin vähän vinksahtanut, mitään kunnioittamaton huumori. Pratchett kai sitten toi mukanaan yksityiskohtien tarkkuuden ja henkilöhahmojen erikoiset piirteet, tai ehkä se oli kuitenkin toisinpäin. Joka tapauksessa herroilla on mitä ilmeisimmin ollut huisin hauskaa tätä kirjoittaessaan.

Maan pinnalle on tullut Antikristus pienen vauvan muodossa. Kasvettuaan 11-vuotiaaksi hänen on aiheutettava maailmanloppu, jotta taivaan ja helvetin sotavoimat pääsevät viimein mittelemään voimiaan viimeisessä taistelussa. Enkeli Aziraphale ja demoni Crowley ovat vakoojia ja kahden vastakkaisen voiman edustajia, jotka ovat löytäneet miellyttävän tasapainon ja mukavan elämän. Tätä olotilaa ei millään viitsisi häiritä maailmanlopulla.

Agnes the Nutter puolestaan oli noita, joka kirjoitti aikoinaan kirjan oikeaa osuvista, mutta ei niin tarkoista ennustuksistaan. Näitä ennustuksia yrittää selvittää hänen kaukainen jälkeläisensa, apunaan noidanmetsästäjien nuorin edustaja. Kaikki haluavat pelastaa maailman, mutta onnistuuko se ilman "heitä", kulmakunnan pelottavinta jengiä?

Ahh, tämä oli taas leikittelevää ja kuitenkin omalla tavallaan viiltävän julmaa satiiria. Mikä onkaan jumalallinen suunnitelma ja kuka voi kuvitella sen tietävänsä? Palavat autot ja venäläisten vakoojien lihottamat ankkalammen linnut sekoittuvat Helvetin Enkeleiden pahimpaan ja todellisimpaan muotoon. Sekamelskasta tulee juurikin niin hauska kuin miltä se kuulostaa ja kuitenkin sen voi nähdä myös ihmisyyden ylistyksenä. Kaikkine heikkouksineen, kaikkine paheineen, kaikkine toiveineen ja hyvää tarkoittavine kohelluksineen, ihmisen kahden puolen tasapaino voi pelastaa maailman.

Ei, en aio sen kummemmin analysoida kirjan viestiä. Kukin tulkitkoon tavallaan. Jotenkin en jaksa edes uskoa, että kirjoittajilla varsinaisesti olisi mitään sanomaa ollutkaan, ainakaan sen perusteella, mitä he kirjan syntyprosessista ovat maailmalla kertoneet ja kirjoittaneet. Jotenkin vain he onnistuvat kirjoittamaan sen verran monella eri tasolla, että kiemuraiset tulkinnatkin ovat mahdollisia...

Jos ette vielä tajunneet niin väännettäköön rautalangasta. Me likes. Ei liian raskasta, mutta kuitenkin tarpeeksi monimutkaista, että mielenkiinto säilyy. Eskapismia parhaimmillaan. Gaimania olen lukenut muitakin, vähän vaihtelevalla innostuksella, mutta kaikkiaan fanituksen puolelle kallistuen. Pratchettin kirjoihin on tullut tartuttua vähän vähemmän, mutta pitänee vähitellen korjata tuokin puute.

Meille muutti uusi kone

Tuossa heikkona hetkenäni joululomalla myönnyin Xbox360 - pelikonsolin hankintaan. DVD-soitin sanoi työsopimuksensa irti ja pakko myöntää, että ajatus ilman kolmevuotiaan hetken rauhoittumista telkkarin eteen "turvallisen" (lue: äiti tietää mitä tuutista tulee) aiheutti pientä paniikkia. Konsolilla kuulemma toimivat kaikki kaksi laatikollista lasten dvd-elokuvia, joten myönnyin uudistukseen. Wii pistettiin myyntiin ja lähtikin alta vuorokaudessa.

Mikä sitten on käytön kokemussaldo runsaan viikon jälkeen?

1) yhtään dvd-elokuvaa ei ole katsottu. Mukana tuli 3kk Viaplay tilaus, joten lastenelokuvia on nähty useampia. Yhtään äidin omaa elokuvaa ei löydy katsottujen listalta . (Kuten nyt vaikka Amelie, joka on minulla edelleen aukkona elokuvasivistyksessä). Frozen ja Lentsikat tuli katsottua lasten seuraksi. Isäntä on katsonut filmin per ilta lasten mentyä nukkumaan, niitä sellaisia vähän rymiseviä, jotka saavat minut usein pakenemaan kirjan pariin.

2) pojat ovat keksineet verkkopelaamisen riemun ja etäsosiaalisuuden Xboxin "party"-toiminnan kautta. Kun paras kaveri viettää "äiti"-aikaa eikä siis ole isänsä luona kävelymatkan päässä, voivat jutut (ja erityisesti pelit) jatkua etänä. Tuo ei olisi minusta yhtään huono juttu muuten, mutta miksi ihmeessä ei voi vain jutella vaan pitää samalla mennä motocrossia? Jututkin ovat vähän yksipuolisia pelien aikana "Missä sä oot?" "Kuinka mones sä oot? Mä oon eka tai vika." "Mille radalle mennään?"
Missä tuosta muka kuulee, mitä toiselle oikeasti kuuluu?

3) YouTube on löydetty (ja kielletty - metelin tähden)...

Vaikuttaa siis siltä, että koneelle on kyllä käyttöä, mutta rajaukset ovat tarpeen. Harkinnassa on myös pelikoneen piilotus jonnekin takahuoneeseen. Tiedän, on parempi valvoa, mitä sillä tehdään, mutta se melu... enkä nyt puhu peliäänistä - ne saa sentään pienemmälle vaan nappia painamalla.

Kone myös aiheuttaa ostonsa jälkeen jatkuvasti lisää rahanmenoa. Aina tuntuu löytyvät uusi peli, uusi ohjain tai jotain muuta hankittavaa, käyttäjätilien tasojen hankinnoista puhumattakaan. No, eipähän tarvitse miettiä, mihin pojat lähiaikoina taskurahojaan käyttävät. Minun omat investointini tuohon pelikoneeseen taisivat olla tässä. Enhä minä millään edes saa omaa koneaikaa käyttööni.

Yhdenlainen klassikkopäivä

Anni Polvan syntymästä on tullut kuluneeksi 100 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi kirjabloggaajat tempaisivat ja tänään voi lukea tempauksen satoa eri blogeissa. Listan osallistujista löytää Kulttuuri kukoistaa -blogista.

Minäkin olen osani Polvan kirjoista aikoinani lukenut. Tiina-sarjan taisin kahlata ihan kokonaisuudessaan ja salaa toivoin olevani yhtä reipas, ja löytäväni oman Juhani. Tähän haasteeseen en ehtinyt mukaan - Tiina-kirjat ovat edelleen lapsuudenkotini hyllyssä. Olen myös keskittynyt vähän toisenlaiseen klassikkoon tässä alkuvuonna sillä äänikirjanani oli Agatha Christien Aikataulukon arvoitus. Bloggaajien kirjoituksissa on kuitenkin kerrottu monestakin Polvan kirjasta, joita en ole sattunut lukemaan. Asia pitänee korjata ja edessä kirjastoreissu.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta (voimassa vielä tänään) 
Lukijana iki-ihana Lars Svedberg

En muista olenko tätä koskaan aikaisemmin lukenut, todennäköisesti kyllä. Sen tiedän, että olen nähnyt jakson Poirot-elokuvista, jossa ABC-rautatieaikataulun tekopaikalle jättävää murhaajaa jahdattiin antaumuksella. Häpeäkseni täytyy myöntää, että en muistanut tekijää kuin hämärästi. Sen muistin, että kiemuroita ja henkilöitä oli mukavasti.

Tarina alkaa, kun Poirot saa kirjeen, jossa kerrotaan jotain "jännittävää" tapahtuvan Andoverissa. Kyseessä on tietysti murha. Vanharouva Ascher surmataan kauppaansa. Seuraava kirje ohjaa Poirotin (ja Scotland Yardin) Bexhilliin sitä seuraava Churstoniin ja, arvasitte oikein, kussakin kaupungissa murhan uhrin sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin kaupungin nimi. Kuka oikein leikittelee Poirotin kanssa ja millainen sairas mieli voi valita uhrinsa aakkosten perusteella?

Tämä on taattua Chrstietä. Henkilöhahmot ovat herkullisia ja juonenkäänteet mielenkiintoisia. Loppuratkaisu ehkä hivenen Poirotmaisen helposti ilmaantuva, mutta siinähän on osa näiden klassikoiden viehätystä. Äänikirjana tässä pysyi hyvin perillä tapahtumista, sillä henkilöiden määrä on mukavan rajallinen ja he ilmaantuvat mukaan loogisessa järjestyksessä. Lars Svedberg on lukijana tunnetusti mahtava.

Tätä kuunnellessa tuli todettua myös äänikirjojen mukavuuden vaara. Kuuntelin tarinaa lomapäivän iltapäivällä. Ulkona oli surkea keli ja olo väsynyt. Siinä sohvannurkassa raukeana loikoillessani jouduin kuuntelemaan lopun kolmeen kertaan, ennen kuin kuulin, kuka se murhaaja oikein olikaan. Nukahdin nimittäin aina juurikin kriittisellä hetkellä...

Kirjan vuoden lukuhaaste - Ensimmäinen statusraportti

Nyt on tiedossa spesiaalivuosi. Kirjan vuosi tuo mukanaan monenmoisia tapahtumia. En tiedä, onko niitä enemmän kuin muina vuosina, mutta ainakin omat valinnat helpottuvat keskitetyn listauksen avulla.  Kalenteriinsa löytää merkittävää täällä.

Koska on uuden vuoden alku ja siis aika kaikenmoisille päätöksille, olen minäkin miettinyt pitäisikö sitä oikein luvata jotain. HelMet-kirjastoilla on alkamassa Kirjan vuoden tiimoilta lukuhaaste, joka nyt houkuttelisi osallistumaan. Yleensä minun on aina käynyt huonosti erilaisissa haasteissa - useimmiten sen takia, että unohdan ne kokonaan jossain vaiheessa vuotta. Ehkä sitä voisi aloittaa vuotensa taas hyvillä aikomuksilla.

Tarkoituksena siis lukea kirjoja vuoden aikana niin, että seuraavat 50 ehtoa täyttyvät. Yksi kirja voi kattaa useammankin ehdon... Onneksi, sillä tämä ei välttämättä ole ihan kamalan helppo haaste tehtäväksi.

Ensimmäisenä lukemani (/kuuntelemani) kirja eli Agatha Christien Aikataulukon arvoitus auttaa ruksaamaan alle merkitsemäni kohdat...

Tilanne siis 2/50

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
2. Kirja, josta on tehty elokuva (kts. Kirjoista elokuviksi -kirjahylly Kirjasammossa)
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja (kts. vuonna 2015 julkaistut kirjat Helmet-haussa)
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma (kts. Ohuet klassikot 3/3: Novelleja ja kertomuksia sekä Novelleja naistenviikolle -kirjahylly Kirjasammossa)
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle (kts. Berliini – rakkaani Euroopassa, Kirjamatka Prahaan sekä Lukumaratonille Intiaan?)
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja (kts. SHK: 10 esikoisromaania, jotka pitää lukea -kirjahylly Kirjasammossa)
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon (kts.Palkintosarjat-sivu ja Finlandia-palkitut-kirjahylly Kirjasammossa)
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä (kts. HLBTI-kirjallisuutta-kirjahylly Kirjasammossa)
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä (kts. Ohuiden kirjojen maraton sekä Ohuet klassikot osa 1/3: Kotimaista, 2/3: Kansainvälistä ja 3/3: Novelleja ja kertomuksia)
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja (kts. Nuortenkirja kelpaa aikuisellekin sekä 50 nuortenromaania, 5 eri teemaa -artikkeli Kirjasammossa)
28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani (kts. Sarjakuvamaraton)
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta 
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja (kts. Tienviittoja 2000-luvun runouteen)
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa (kts. Kiellettyjen kirjojen lukumaraton)
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja (kts. Scifimaraton, Scifin pimeä puoli sekä Tieteiskirjallisuus-genre Kirjasammossa)
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
44. Klassinen rakkausromaani (kts. Intohimoinen Charlotte Brontë)
45. Kirja, joka pelottaa sinua (kts. Kauhukirjallisuus-genre Kirjasammossa)
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit (kts. Saamelaiset sekä Saamelainen kirjallisuus Suomessa -artikkeli Kirjasammossa)
47. Hauska kirja (kts. Huumori-genre Kirjasammossa)
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä (Agatha Christie : Aikataulukon arvoitus. Hercule Poirot on varsinkin eri sukupuolta...)
49. Jännityskirja tai dekkari (kts. Murhamaraton sekä Jännityskirjallisuus-genre Kirjasammossa) (Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus - klassikkodekkari)
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

He eivät tiedä, mitä tekevät

Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Vuoden 2014 Finlandia-voittaja osui minulla vuoden viimeisenä luetuksi kirjaksi. Lukukokemus oli hyvällä tavalla omituinen.

En tosissani pitänyt yhdestäkään kirjan päähenkilöstä. Samuli oli vähän rasittava ja hiukan ressukka. Joe ärsytti kaikessa itsekeskeisyydessään ja rasittavuudessaan. Alina, no, Alina olisi voinut myöskin vähän nähdä asioita oman itsensä ulkopuolella ja varsinkin huomata oman poikansa ihmisenä eikä vain itsensä jatkeena. Henri oli nössykkä jne...

Myöskään juoni ei ollut kaikkein parhaimpia lukemiani. Välillä se töksähteli ja ajassa hypittiin turhankin paljon. Toki kirja on taitavasti kirjoitettu, mutta en minä siihen siksi ihastunut.

Minä olin koko lukemisen ajan tohkeissani Valtosen maalaamasta maailmankuvasta. Tarinassa ollaan nykyajassa, mutta kuitenkin jotenkin hassusti tulevaisuudessa. Kaikkien sosiaalisen median kanssa tekemisissä olevien pitäisi lukea tämä kirja ja pohtia kenellä on vastuu viestin oikeellisuudesta ja vaikutuksesta? Viestin alkuperäisellä laatijalla? Sen välittäjällä, vaiko peräti vastaanottajalla? Nämä kysymykset ovat erittäin ajankohtaisia tälläkin hetkellä, vaikkei teknologia ehkä olekaan (ihan) vielä kirjan kuvaamalla tasolla. Ehkä minä reagoin tähän näinkin vahvasti, kun kerran teen töitä SoMe -markkinoinnin piirissä, mutta noin muutenkin nämä ovat tärkeitä asioita miettiä. Minusta oma vastuunsa on kaikilla, eikä haasteita ratkaista kielloilla vaan valistuksella joka portalla.

SoMe ja viestinnän teknologian kehitys ei toki ja ainoaksi Valtosen kirjan teemaksi. Itse asiassa teemoista on suorastaan runsaudenpulaa. Lapsen hylkäämisen tunne, isänkaipuu ja näistä johtuva radikalisoituminen johtavat miettimään aikuisten vastuuta lapsen hyvinvoinnista. Kulttuurierojen käsittely, suvaitsevaisuuden tai sen puutteen vaikutus tavallisten ihmisten elämään johtaa kirjassa arvaamattomiinkin henkilökohtaisiin reaktioihin.

Ekoterrorismin kuvaus johtaa ainakin kahteen ajatuspolkuun. Ensinnäkin, mikä on sallittua hyvän aikaansaamiseksi? Missä kulkee raja, jonka kohdalla hyvät tarkoitukset muuttuvat pahan välikappaleiksi? Miten pitkälle voi mennä omaa asiaansa ajaessaan, ennen kuin muuttuu terroristiksi? Pelottavan todenkuuloinen oli myös henkilöiden kyvyttömyys kuulla vastapuolen asiaa ja toisaalta muutostarpeen käsittelyn kuivuminen tyhjäksi keskusteluksi ilman toimenpiteitä.

Toisaalta oli miltei painajaismaista miettiä, miten pitkälle ja miten paljon voivat isot korporaatiot vaikuttaa viestintään, lakeihin ja viranomaisten päätöksiin. Voiko yritys vaientaa kritiikin tuhoamalla kritisoijan maineen mediassa? Voiko lakeihin tai niiden tulkintaan vaikuttaa niin, että musta muuttuukin valkoiseksi ja kielletty sallituksi? Kaikkein kamalinta on se, että todennäköisesti näin tapahtuu. Suomenkin kontekstissa löytyy esimerkkejä - en minä ainakaan muuten ymmärrä, miten Alkon hintalistat voivat pysyä netissä, vaikka pienyritysten nettisivuja sensuroidaan...

Kirjassa on niin paljon teemoja ja kerronta sen verran koukeroista, että ehkäpä tämä ei kirjallisilla ansioillaan nousisi huippukirjallisuuden piiriin. Minusta kirjallisuuden tehtävä on kuitenkin muukin kuin toimia pohjana tekstianalyysille tai esimerkkinä taiturimaisesta tarinankerronnasta. Jos kirja herättää, saa lukijan ajattelemaan omilla aivoillaan ja konkretisoi muuten epämääriseksi tunteeksi jääviä yhteiskunnan todellisia tai mahdollisia epäkohtia, on se arvonsa ansainnut. Näissä viimeksimainituissa Valtosen kirja on yksi tehokkaimpia viime vuosina lukemiani teoksia.

En tiedä muuttuuko mikään, mutta ainakin saadaan aikaan keskustelua. Hetkinen - tämäpä kuulosti tutulta. Mites se Valtonen taas kuvasikaan hteiskunnallisen keskustelun vaikutuksia?


E-kirja saatu luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta, jolla muuten on 6.1.2014 saakka 2014 Finlandia-voittaja alennuksessa (14,90€) samoin kuin Junior Finlandian voittajakin (8,90€)

Taustapeili 2014 - vielä vähän

Hyvää Kirjan vuotta 2015! 

Kaikenlaista kivaa, jännää ja uutta on vuodelle tiedossa, mutta vilkaistaan vielä vähän taustapeiliin. Kun viimeksi mietittiin pääasiassa lukuja ja käppyröitä, niin ehkä sitä voisi vähän miettiä vuoden 2014 kirjojen laadullisempaakin puolta.

Mitä vuodesta siis jäi parhaiten mieleen? Parasta kirjaa en lähde edes arvailemaan, luin monta mahtavaa.

1. Viimeisinpänä luettu kuuluu parhaimpiin ja pelottavimpiin, vaikka vaatii vielä vähän (ja enemmänkin) pohdiskelua. Kyseessä on vuoden 2014 Finlandia voittaja eli Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät. Pelottava, ajatuksia herättävä maailmankuvaus osui ja upposi. Ehti juuri ja juuri vuoden 2014 luettuihin sillä viimeiset sivut luin eilen illansuussa.

2. Ihanimmat uusinnat lukukokemuksina olivat ehdottomasti klassikot äänikirjoina. Sinuhe egyptiläinen, Hobitti ja Taru sormusten herrasta osoittivat, että mestariteokset kestävät formaattimuutoksen ja nousevat kuunneltuina vielä aivan uusiin sfääreihin. Kannattaa kokeilla.

3. Kutkuttavimmat dekkarit tarjosi minulle 2014 Alan Bradley. Jotenkin Flavia de Luce on niin ihanan ristiriitainen päähenkilö, että jo se pelkästään luo kirjoihin epätodellisen tuntuisen, mutta kuitenkin niin raatorealistisen tunnelman. Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lastenleikkiä kuuluvat minulla vuoden parhaimmistoon.

4. Kirjoja, jotka saivat minut muuttamaan mieleni eli Kultarinta ja Neljäntienristeys. Olin jo päättänyt, etten lukisi enää suomalaista sota-aikaan tai jotenkin sotaan liittyvää kirjallisuutta, mutta sitten tulin kuitenkin tarttuneeksi näihin... Vuoden ehdotonta parhaimmistoa.

5. Uusi tyyli, joka taisi jäädä päälle. Suomalainen fantasia, joka ei onneksi ota itseään liian vakavasti, muttei tingi laadusta eikä tyylistä. Tykkäsin ja luen varmasti lisää. Vähän välillä kieli poskella ja ehdottoman viihdyttävää vakavampanakin Hopea-arkun metsästäjät, Stepanin koodeksi, Punavuoren susimiehet, Tulen tyttäriä

6. Vanha tuttu, joka vakuutti ja petti. Kyseessä on Neil Gaiman. Hänen lyhyttarinoiden kokoelmansa Smoke and Mirrors jätti minut kylmäksi ja vähän ärsyyntyneeksi, mutta The Ocean at the End of the Lane oli taas lumoava ja Hautausmaan poika ponkaisi kerralla yhdeksi ikisuosikeistani.

7. Mielenkiintoisimmat esseet tarjosi minulle Stephen Jay Gould. Olivathan ne aika vanhoja, mutta silti täynnä mielenkiintoista ajattelua ja monien ajatukset kantoivat kevyesti vuosien yli.

8. Hyviä historiallisia dekkareita mahtui vuoteen 2014 useampia ja parhaat olivat kaikenlisäksi vielä suomalaisia. Nina Hurma, Jyrki Heino ja Virpi Hämeen-Anttila tarjosivat hienoja ja mielenkiintoisia genresekoituksia. Hassua muuten, että kaikkien sukunimet alkavat h-kirjaimella. Tarkoittaakohan se jotain?

9. Matkalla, siis muut kuin minä. Vuonna 2014 osuin jostain syystä lukemaan useammankin "matkakirjan". Kaikissa oli oma viehätyksensä ja kaikki veivät elävästi jonne. Vanhan rouvan lokikirja, Le tour de la prison, Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ovat esimerkkejä kirjoista, joiden mukana pääsee muualle ja erityisesti Japaniin.

Siinä nuo päällimmäisenä mieleen tulevat. Paljon olisi vielä muutakin, mutta suunnataan katse nyt uuteen vuoteen. "Kuun pimeä puoli" odottaa (ref. kohta 5)

KERTA KIELLON PÄÄLLE 

Vielä piti tehdä yksi käppyräkin lisää. Hdcanis Hyönteisdokumentista oli katsonut mies- ja naiskirjailijoiden jakauman ja minuakin alkoi kiinnostamaan. Kuvittelin lukevani hyvinkin tasaisesti, mutta luvut kertovat karun totuuden.

Miltei kaksi kolmasosaa lukemistani kirjoista on naisen kirjoittamia. Hmmm... pitäisiköhän vielä katsoa genreittäin sama jakauma? Uskallan nimittäin väittää, että ainakin viihteessä naisia on lähemmäs 100% ja fantasiassakin heidän edustuksensa on vahva. Naisten kirjoittamat dekkaritkin taitavat vedota minuun enemmän. Jännä juttu.