20.3.2013

Fantasia-aatelia : Ursula LeGuinn Maameren tarinat


Fantasiaputki jatkuu tällä tunnetulla klassikolla, joka minulta on jäänyt jostain syystä aikaisemmin väliin. Pitkään olen pitänyt silmäni auki kirjastossa sen varalta, mutta aina on ensimmäinen osa ollut lainassa. Nyt minulla kävi tuuri. Hyllyssä minulle vilkutteli painos, jossa olivat kaikki kolme osaa : Maameren velho, Atuanin holvihaudat ja Kaukaisin ranta.

Kun lukee Maameren tarinat hektisen nykyfantasian perään, on kuin sukeltaisi viileään ja tyyneen lampeen. Tarina soljuu eteenpäin pehmeästi ja kuvailevasti. Henkilöhahmot ovat inhimillisiä, eivätkä sankaritkaan ole täydellisiä tai ylivoimaisia. Lohikäärmeet lentävät kaukaisten vesien taivaalla ja velhot osaavat vielä ikikieltä. Jotenkin näissä vanhemmissa on vielä tallella taikuuden lumous, joka on vähän kadonnut uudesta toimintatafantasiasta. Maameren tarinoita lukiessa ei hengästy, eikä sivujen kääntelyssä tule kiire. Siitä voi vain nauttia.

Ensimmäisessä osassa, Maameren velho, pääsemme seuraamaan nuoren pojan kehitystä mahtavaksi velhoksi, Varpushaukaksi.  Nuoruuden ylpeydessä hän tekee virheen, joka johtaa karkumatkalle ja lopulta jahtimatkaan valtakunnasta toiseen ja merten yli. Ystävyyden arvo punnitaan ja pimeyden pelko taittuu uhmalla.

Atuanin holvihaudat -kirjassa ei Varpushaukka olekaan enää tarinan päähenkilö. Sankarittarena on Arha, Nimettömien jumalien ylipapitar, joka puolustaa pimeyden temppeliä ja labyrinttia Atuanin holvihautojen alla. Sitten sokkelon kätköistä löytyy mies, velho, eikä mikään palaa enää ennalleen. Kuvaus Arhan kehityksestä pienestä pelokkaasta tytöstä vahvaksi ylipapittareksi on mielenkiintoinen ja pitää lukijaa vallassaan, vaikka itse tarina oikeastaan tapahtuukin vasta kirjan jälkimmäisellä puoliskolla.

Kolmannessa kirjassa, Kaukaisin ranta, jokin tuhoaa taikuutta maailmasta ja tarvitaan arkkimaagi Gedin ja Enlandin prinssi Arrenin matka maailman laidalle, jotta lopulliselta tuholta vältytään. Kuolemanpelko johtaa elämästä luopumiseen. Ilman valoa ei ole pimeyttä. Tasapainon katoaminen avaa ovet kadotukseen ja kivisen portin voi sulkea vain luopumalla kaikesta voimastaan.

Tarinat ovat itsessään mielenkiintoisia ja vangitsevia, mutta niissä voi nähdä myös vaikuttavia opetuksia. Jokaisessa kirjassa pelon voittaminen , tasapainon säilyttäminen ja elämän valta  yli pimeyden voimien ovat johtavina ajatuksia. Kaikki ovat edelleen trendikkäitä teemoja, joiden tärkeys on entisestään kasvanut. Niiden pohtimisen ja todelliseen elämään soveltuvuuden arvioinnin soisi kuuluvan jokaisen nykynuorenkin kehityskaareen. Voisi tehdä heillekin hyvää kaiken nykykiireen ja hälyn keskellä. Toivottavasti siis Maameren tarinat säilyttää suosionsa jatkossakin. Se ei saarnaa vaan pistää ajattelemaan. Niin kuin hyvät tarinat kautta aikojen ovat tehneet.

4 kommenttia:

  1. Luin tämän uudestaan jouluna. Ainoa miinus oli kirjaston kirja, joka oli luettu aika huonoon kuntoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta minulla olevastakin on muutama sivu irtopainoksena... olisikohan uusintapainoksen aika ?

      Poista
  2. Luin näitä nuorempana ja pidin kovasti kirjan tunnelmasta, jossa on juuri jäljellä tiettyä taianomaisuutta. Pitäisi ottaa uusintakierros kirjojen pariin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, näissä ihan oma tunnelmansa.

      Poista